Tämä teksti on alunperin julkaistu www.ollipirttila.info – verkkosivulla.
Dokumenttielokuvat ovat olleet aina minulle intohimon kohde. Pidempiaikainen unelmani on ohjata/kuvata/leikata täyspitkä dokumenttielokuva. Jostain on kuitenkin lähdettävä liikkeelle unelman toteuttamisessa, ja minun tapauksessani se oli lyhytdokumentti tuttuni bändistä. Dokumentin tarkoituksena oli hieman avata Novotonikin yleisölle, millainen bändi Novotonik on ja millaiset ihmiset musiikin takana ovat.
Projekti oli itselleni erittäin opettavainen kokemus. Myöhemmin ajatellen monia juttuja olisi pitänyt valmistella paremmin ja toteutuksen olisi voinut hoitaa eri tavalla paremman lopputuloksen takaamiseksi. Ajattelinkin siis jakaa näitä lessons learned -asioita tässä blogitekstissäni.
Dokkarin voit katsoa kokonaisuudessaan alta.
Dokkarin materiaali kuvattiin noin puolen vuoden ajanjaksona. Ajanjakso oli pitkä enimmäkseen siksi, että halusin saada B-rollia mahdollisimman laajasti eri keikoista, bänditreeneistä ja niin edelleen. Itse haastattelut tehtiin kahden illan aikana. Ensimmäisen haastattelusession materiaaleja ei käytetty lopullisessa dokkarissa ollenkaan, vaan ensimmäisen session jälkeen päätettiin kuvaukset hoitaa uudelleen hieman kuvauksellisemmassa ympäristössä ja rennommissa merkeissä. Ensimmäinen sessio toimi siis tavallaan harjoituksena sekä esiintyjille että itselleni.
Suurimmat opitut asiat liittyvät pääosin valmistautumiseen. Vaikka toisaalta tykkään muokata asioita lennosta ja mennä fiiliksen mukaan sinne minne tarina vie, niin hyvällä valmistautumisella jälki on usein parempaa. Teknisistä asioita tuli opittua toki paljon myös, mutta ohessa nyt muutamia hieman korkeamman tason juttuja joita tuli opittua:
Valmistele ylimäärin kysymyksiä ja tee taustatutkimusta.
Ennen haastattelua minulla oli lista aihepiirejä ja vain vähän konkreettisia kysymyksiä joita aioin haastattelussa esittää. Luotin siihen, että keskustelu johdattelee luonnollisesti mielenkiintoisille urille. Jälkeenpäin ajateltuna konkreettisia kysymyksiä olisi pitänyt olla paljon enemmän. Lisäksi kysymykset olisi pitänyt räätälöidä erikseen kullekin bändin jäsenelle, eikä esittää samoja kysymyksiä kaikille bändin jäsenille. Tässä taustatutkimus tulee kyseeseen: selvitä ennalta, mistä asioita haastateltava syttyy ja mihin hän pystyy parhaiten vastaamaan.
Oikeastaan fiksuin olisi ollut haastatella kukin bändin jäsen erikseen ja varata yksi sessio per bändin jäsen. Tällöin ensimmäisen haastattelun pohjalta olisi voinut personoida kysymyksiä toiselle haastateltavalle esimerkiksi pyytämällä tarkentamaan jotain ensimmäisen haastattelun tarinaa tai ajatusta. Ajan puutteen ja yhteisen ajan löytämisen takia haastattelut tehtiin kaikki samana iltana. Toisaalta tämä luo rennon ilmapiirin kun läpänheiton ja rennon yhdessäolon lomassa voidaan vastailla dokumentaristin typeriin kysymyksiin.
Toisaalta haastattelut olisi voinut tehdä myös pareittain, jolloin olisi saanut hyvää bändin sisäistä läpänheittoa myös nauhalle. Variaatioita on toki miljoonia, ja kaikki niistä tuntuvat näin jälkeenpäin paremmilta ideoilta kuin toteutustapa jolla mentiin eteenpäin dokumenttia tehdessä. Tämä lienee jokaisen elokuvaajan ongelma; jälkeenpäin keksii miljoonia uusia ideoita joita olisi voinut hyödyntää…
Kuvaa B-rollia myös ääni mielessä vaikka alunperin et meinannu käyttää ääntä.
Alkuperäinen ideani oli käyttää B-rollia pääosin ilman ääntä haastatteluosuuksien leikkauksien piilottamiseen. Vasta myöhemmin älysin, että äänellä varustetun osuudet varsinaisten haastatteluosuuksien välissä rytmittävät tarinaa erittäin hyvin, ja antavat myös katsojalle hetken aikaa hengähtää sekä myös kurkistaa tavallaan kulissien taakse. Tämä on varmasti kokeneille dokumentaristeille ja leikkaajille päivänselvä asia, mutta itse en tätä vielä tuolloin ymmärtänyt. Jos kuvausvaiheessa antaa itselleen enemmän optioita leikkauspöydälle, kiittää itseään myöhemmin. Omassa tapauksessani minulla oli tietty visio lopputuotteesta kuvausvaiheessa joka kuitenkin muuttui täysin prosessin edetessä.
Tämä johti siihen, että en B-rollia kuvatessani käyttänyt ulkoista laadukasta mikrofonia, vaan äänitin äänen kameran sisäänrakennetuilla mikrofoneilla. Amatöörivirhe. Mikäli käytössä olisi ollut ulkoinen mikrofoni, niin äänen tekninen laatu olisi ollut parempi. Tätä ei varmastikaan keskivertokatsoja välttämättä huomaa, mutta itseäni se hieman ärsyttää. Lopputulos on kuitenkin siedettävä, ja pienellä taajuuskorjauksella ei niin karun kuuloinen.
Jos haastattelet ja kuvaat yksin suunnittele sommittelu etukäteen ja hyödynnä ulkoisia monitoreja.
Kun haastattelet ja kuvaat yksin, on hankala saada kuvattava sommiteltua hyvin ruutuun, koska haastateltavat toki liikkuvat tunnin haastattelun aikana. Varsinkin kun käytössä on kamera, jonka monitoria ei saa käännettyä toiselle puolelle kameraa, on sommittelun hienosäätö ja kameran kontrollointi hankalaa, jos pitää istua haastattelijana kameran vieressä jotta haastateltavan katseen linja on järkevä. Tähän tarkoitukseen HDMI:llä yhdistettävä ulkoinen monitori olisi ollut erittäin hyvä apuväline, jota minulla ei valitettavasti ollut käytössä. Haastattelujen sommittelu onkin jälkeenpäin hieman hirvittänyt.
Sommittelua ja kuvaustapaa on myös hyvä suunnittella etukäteen. Kummalla puolella kameraa haastattelija istuu? Miten haastateltava on sommiteltu? Minkälainen kuvauspaikan ympäristö on? Voiko kameran kontrollointia helpottaa jollakin järjestelyllä? Kuvataanko esim vaihtelun vuoksi puolet haastateltavista vasemmalle sommiteltuna ja puolet oikealle sommiteltuna? Kuvataanko haastateltavat eri paikoissa jotta haastattelupätkät ovat visuaalisesti mielenkiintoisempia vaihtuvan ympäristön takia? Näitä kaikkia olisi pitänyt miettiä tarkemmin ennen kuvauksia.
Kaikenkaikkiaan olen kuitenkin tyytyväinen lopputulokseen. Paljon pieniä detaljeja olisi voinut vielä hioa, mutta käytettyyn aikaan ja resursseihin peilaten tulos on kuitenkin hyvä. Näillä opeilla kohti uusia projekteja 🙂
Kommentoi