Normaalisti elokuvaaja.fi keskittyy dokumentaariseen elokuvaan, ja arvostelut ovat enemmänkin suosituksia hyvistä dokumenttielokuvista. Poikkean kuitenkin normaalista ja kokeilen jotain uutta. Kävin pitkästä aikaa elokuvateatterissa katsomassa fiktiopuolen suosikkiohjaajani leffan ja halusin kirjoittaa siitä lyhyen arvostelun (ja avata hieman elokuvallisia tehokeinoja). Joten olkaapa hyvät: arvosteluni Cristopher Nolanin (mm. Inception, The Dark Knight) uunituoreesta elokuvasta Dunkirk.
Yleistä
Dunkirk kertoo historiallisesta tositapahtumasta toisen maailmansodan alkupuolelta. Kesällä 1940 brittiläiset ja ranskalaiset joukot oli saarrettu Dunkirkin rannikkokaupunkiin, jossa lähes 400 000 brittisotilasta odotti evakuointia kanaalin yli Englantiin saksalaisten murjoessa rannoilla avuttomina odottavia joukkoja. Elokuva kuvaa tämän epätoivoisen evakuaation viimeisiä vaiheita.
Elokuva on jaettu kolmeen eri narratiiviin, jotka tapahtuvat 1) merellä, 2) ilmassa ja 3) maalla. Näitä tarinoita kuljetetaan läpi leffan epälineaarisella tavalla, jossa osittain samoja tapahtumia kertautuu eri näkökulmista.
Tarinankerronta
Elokuva starttaa alusta asti täydellä vauhdilla. Katsoja paiskataan tapahtumien keskelle sen suuremmin mitään alustamatta tai keinotekoisesti kehittelemättä tarinaa. Vaikka tämä saattaa olla historiallisiin tapahtumiin tarkemmin perehtymättömälle hieman hämmentävää aluksi, on se äärimmäisen tehokas tapa kertoa tämä tarina. Mielestäni monta sotaleffaa vaivaa pakonomainen tarve kehittää draamankaaria ja henkilöhahmoja joihin katsojat voivat samaistua ja joiden avulla he oppivat tuntemaan henkilöhahmot, ennen kuin itse tarina oikeastaan alkaa.
Esimerkiksi elokuvassa Pelastakaa sotamies Ryan kuuluisa ja inhorealistinen alkukohtaus heittää katsojan keskellä Normandian maihinnousun sekasortoa ja epätoivoa, sen kummmemmin selittelemättä. Tuo kohtaus onkin tämän (ja ennennäkemättömän realistisuutensa) takia erityisen kuuluisa. Mielestäni tämän jälkeen elokuva kuitenkin jossain määrin lässähtää, kun henkilöhahmot ja heidän taustatarinansa ottavat pääfokuksen järkyttävän sotanäyttämön sijaan.
Tätä ongelmaa Dunkirkissa ei ole alkuunkaan. Elokuva sisältää hyvin vähän keinotekoista henkilöhahmojen tai sankaritarinoiden rakentelua. Katsoja paiskataan tapahtumien keskelle, ja häntä kuljetellaan useamman eri ”päähenkilön” näkökulmien kautta läpi leffan. Elokuvassa ei siis rakennella mitään kliseistä ja pakotettua sankari- tai rakkaustarinaa tai fläshbäkkejä henkilöhahmojen taustoihin ja siviilielämään tai mitään muutakaan. Elokuva tietyllä tavalla dokumentoi tapahtumat päähenkilöiden näkökulmasta ja hyvää hyvyttään ottaa katsojan mukaan matkalle. Tämä kerrontatyyli on mielestäni kolkkoudessaan äärimmäisen onnistunut ja ainoa oikea tapa esittää tämänkaltainen tarina.
Toinen äärimmäisen onnistunut ja tehokas kerrontakeino on se, että koko elokuvan aikana vastapuolta ei näytetä edes vilaukselta. Ainut saksalaisten asia mikä näytetään, on saksalaisten lentokoneet ilmataisteluissa. Muuten missään vaiheessa ei näy kuka ampuu, kuka pudottaa pommeja ja torpedoja ja minkälaiset ihmiset ja tarinat vastapuolen takana on. Idea on vähän samanlainen kuin kauhuleffoissa: hirviö on paljon pelottavampi, jos sitä ei (ainakaan alkuun) näytetä. Tämä luo läpi leffan erittäin painostavan ja pelottavan ilmapiirin, ja sellaisen fiiliksen, että hetkenä minä hyvänsä voi tapahtua jotain kamalaa.
Esimerkiksi elokuvan alussa brittiläinen sotilas pakenee läpi ranskalaisten pihojen saksalaisten joukkojen tulitusta. Saksalaisten joukkojen läsnäolon tietää vain kontekstista ja brittisotilaan ympärille iskeytyvistä luodeista: heitä ei näytetä missään vaiheessa, ei edes vilaukselta. Pelon ja kauhun sekainen pako läpi pihojen tuntuu tämän takia niin raastavalta, että tekee mieli puristaa rystyset valkoisina elokuvateatterin käsinojaa.
Voi tuntua omituiselta, mutta mielestäni elokuva menettäisi tehonsa ja mielenkiintoisuutensa täysin, jos saksalaisia joukkoja näytettäisiin ja taustatarinaa kerrottaisiin samaan tapaan, kuin elokuvassa Pelastakaa sotamies Ryan. Tämä onkin mielestäni erittäin tärkeä seikka elokuvallisessa kerronnassa, oli kyse sitten fiktiosta tai dokkarista: katsoja ei ole typerä. Valistunut katsoja osaa täydentää tarinan puuttuvat osat itsekin, ilman että kaikkea kädestä pitäen pohjustetaan ja näytetään. Mitä vähemmän katsojalle kerrotaan visuaalisesti tai tarinallisesti, sitä enemmän jää oman mielikuvituksen ja tunteiden varaan, joka tekee elokuvasta paljon paljon tyydyttävämmän kokemuksen.
Kuvaus
Cristopher Nolan on tunnettu siitä, että hän kuvaa digitaalisen tekniikan sijaan kaiken filmille. Lisäksi hän on tunnettu siitä, että kaikki mikä suinkin voidaan, kuvataan ”in camera” eli tehosteet ja muut tehdään mielummin fyysisillä erikoistehosteita (practical/special effect) kuin tietokoneella tehdyillä visuaalisilla tehosteilla (visual effect). Voin vain kuvitella, minkälaisia haasteita tämä on asettanut elokuvan kuvaamiselle, kun lentotaistelukohtaukset on kuvattu käyttäen oikeita lentokoneita, ja uppoavat laivat on simuloitu oikeilla, fyysisillä laivalavasteilla.
Elokuvan tekee kuvauksen puolesta ainutlaatuiseksi se, että se on kuvattu lähes kokonaan IMAX-formaatille. Formaatti mahdollistaa muun muassa äärimmäisen todentuntuisen ja syvän kuvan. Haittapuolena formaatissa on kooltaan isot IMAX-kamerat ja kelat, mikä on varmasti asettanut haasteita vaativien taistelukohtausten ja vastaavien kuvaamisessa, kun Nolan ei tunnetusti tietokoneella juuri efektejä halua tehtävän. Dunkirkin behind the scenes -pätkät onkin itselläni seuraavana katsontalistalla: elokuvanteon prosessi on varmasti ollut todella mielenkiintoinen.
IMAX-elokuvista saa täyden elämyksen irti vain erityisesti sitä varten suunnitelluissa teattereissa, jossa kaareva valkokangas täyttää lähes kokonaan katsojan näkökentän. Näitä teattereita ei valitettavasti Suomessa ole ollenkaan, joten jouduin itsekin tyytymään normaaliin elämykseen (joka sekin oli perin vaikuttava).
Itse kuvaus on tyyliltään mielestäni äärimmäisen onnistunut ja pelkistetty. Ilmataisteluissa tai muissa ei visuaalisesti mehustella hienoilla sotaleluilla, vaan visuaalinen kerronta ainoastaan tukee tapahtumien keskellä olevien henkilöiden tuntemuksia tai tapahtumien hahmottamista. Tässäkin mielessä Dunkirk mielestäni onnistuu välttämään monen sotaelokuvan sudenkuopan; vaikkakin ilmataistelut, lentokoneet, isot pyssyt ja räjähdykset ynnä muut on pikkupoikamaisessa mielessä tosi siistejä juttuja, niin niillä mehusteleminen visuaalisesti tai kerronnallisesti sankaritarinoilla ratsastelu mielestäni pilaa useat sotaelokuvat. Sodassa ei ole mitään siistiä tai mehusteltavaa. Nolan ymmärtää tämän ja pitäytyy hyvin ”matter of fact” tyyppisessä kuvaus- ja kerrontatavassa, jossa tuntuu siltä, että aika-ajoin jopa siirrytään ensimmäiseen persoonaan, vaikka tosiasiassa kuvaus ei olekaan ihan suoraan ensimmäisessä persoonassa. Tämä mahdollistaa hyvin immersiivisen kokemuksen.
Äänimaailma ja musiikki
Myös äänimaailma, varsinkin elokuvateatterin äänentoistolla, on äärimmäisen realistinen ja KARU. Spitfiren konekiväärien säksätys repii korvia samalla tavalla, kuin se varmasti repi aikoinaan niitä lentäneiden pilottien korvia. Laukaukset ja räjähdykset ynnä muut ovat äkittäisiä ja äärimmäisen väkivaltaisia, joka luo realistisen ja kolkon kuvan siitä kauhusta, jota se tarinan henkilöissä herättää. Elokuvateatterin äänentoisto antaa äänimaailmalle erityisesti oikeutta: välillä tuntui että tuoli tärisi samaan tahtiin tapahtumien kanssa, joka tempaisi tapahtumiin ihan eri tavalla mukaansa. Suosittelenkin tämän elokuvan ensikatselua ehdottomasti teatterissa; ei kannata odottaa vuokrauslevitystä!
Tätä äänimaailmaa täydentää äärimmäisen hyvin tehty musiikki. Musiikki on Nolanin elokuville ominaisesti massiivista ja äärimmäisen painostavaa. Erittäin onnistunut musiikki ei ole mikään ihme: sen takaa löytyy tämän lajin paras tekijä, Hans Zimmer. Musiikin osaltakin on mielestäni sotaelokuvissa mahdollisuus tipahtaa sudenkuoppaan. Huonoissa sotaleffoissa käytetään kliseistä sankarimusiikkia (sotilaallista fanfaaria ja sen sellaista soopaa). Dunkirk ei tähän kuitenkaan haksahda. Musiikki on Nolanimaiseen tyyliin vaikuttavaa ja rytmitetty prikulleen tukemaan leikkausta ja sodan sekasorron tuntemusten kuvaamista.
Yhteenveto
Dunkirk on erinomainen ja hyvin karulla tavalla immersiivinen kertomus Dunkirkin evakuoinnin tapahtumista ilman yhtäkään sotaleffojen sudenkuoppaa tai latteaa klisettä. Visuaalisesti elokuva ei mässäile sodalla, mutta on silti mykistävän vaikuttava ja realistinen. Kuvaus on visuaaliselta kerronnaltaan ensiluokkaista ja keinotekoisten henkilötarinoiden sijaan traagiset tapahtumat ovat näytelmän keskiössä, kuten mielestäni kuuluukin olla.
Elokuva kannattaa käydä ehdottomasti katsomassa elokuvateatterissa, koska iso valkokangas ja tehokas äänentoisto tuo sodan tapahtumat kivuliaan lähelle. Realistinen äänimaailma yhdistettynä visuaaliseen näyttävyyteen tekee elämyksestä ainutlaatuisen.
Ainoat miinukset Dunkirkille tulee jotenkin hyvin äkittäin töksähtävästä lopusta: tuntuu että tarina jäi jotenkin kesken. Lopussa myös ihan pikkuriikkisen verran sorruttiin englantilaiseen isänmaalliseen hurmokseen, mutta kaipa sitä brittiläiselle ohjaajalle pieni patriotismi sallitaan 🙂
Arvosana: 9 / 10
Vahva suositus!
Kommentoi